Muistikuvia Kaustisen mäenlaskuharrastuksesta
Ensimmäiset mielikuvani kaustislaiseen mäenlaskuharrastukseen liittyvät Finnin kallion lumihyppyriin 1950-luvulla. Meillä oli kirkonkylän poikien kanssa tapana pitää mäessä talvisin kilpailuja, joissa jaettiin jopa itse tehtyjä palkintoja. Joillakin saattaa olla vielä tallessa vanerista sahattuja urheilijoiden kuvia, joita annettiin parhaille.
Finninkalliolta edettiin jossain vaiheessa toisille kallioille, joista Huntuksenkallio tarjosi meidän mielestämme parhaan paikan. Vauhtirinne oli toisaalta kohtuuttoman pitkä, mutta alamäen muoto oli ideaalinen. Nyt päästiin jo toiselle kymmenelle hyppyjen pituuksissa.
Tästä innostuneina Kokkolan Kisojen mäenlaskun katsominen oli talven kohokohta. Kuinka ollakaan, tuosta Köykarbergetin hyppyristä lennähti yllättäen myös Virkkalan Esa, tosin hirmuisesti käsiään pyörittäen ja loppupään sijoituksia saavutellen - mutta kuitenkin.
Nyt oli mäenlaskuharrastuksen kipinä syttynyt meihin lopullisesti. Markku-veljeni (s, .-44) saatua ajokortin aloimme kiertää aktiivisesti Alavetelin, Kannuksen ja Kruunupyyn mäissä. Kaikki ne olivat sellaisia 25-30 metrin mäkiä, mutta kun ne oli rakennettu aika vaatimattomiin rinteisiin, näyttiväthän ne oikeilta mäiltä. Nyt olivat sälesuksetkin muuttuneet mäkisuksiksi, puisiksi tosin.
Oma "urani" päättyi ennen kuin se ehti alkaakaan rumaan kaatumiseen Alavetelin mäessä, mutta Markku ja Lauri (s.-46) jatkoivat vielä monta vuotta. Kannuksessa pidettiin pm-kisoja niin yhdistetyssä kuin mäenlaskussa, ja niihin osallistuttiin innokkaasti. Osanottajia Keski-Pohjanmaalla oli vähän ymmärrettävistä syistä.
Pian KP-V:n puuhamiehet ryhtyivät varsinaisen hyppyrimäen rakennushankkeeseen eli 60-luvun alussa. Tästä Teemu Pesola on ohessa kirjoittanut enemmän. Muistan ne lukemattomat lumitalkoot, jotka kisojen onnistumiseksi pidettiin. Tykkilunta ei tuolloin osattu tehdä. Niinpä suojakeli vei lumet nopeasti. Säkeillä kantaen tai vinssillä vetäen lumet saatiin jonkinlaiseksi soiroksi ylämäkeen.
Kisat olivat suurta juhlaa. KP-V:llä oli hyvä oivallus pitää kisat siten, että Lahden kovamaineinen joukkue matkusti Kaustisen kautta Ounasvaaran kisoihin ja pysähtyi silloin kisailemaan paikkakunnalle. Näin LHS:n punapaidat kultamitalimies Veikko Kankkosen johdolla olivat tuttu näky Kaustisella. Norjalaisia ja venäläisiä mäkimiehiä oli myös usein mukana suoraan maailman huipulta.
Yllä kuvassa palkinnon saaneet kilpailijat Helsingin Sanomien sponsoroimasta mäkikisasta. Kisa käytiin Paavolan Joukon mäessä, ja moni varmasti tunnistaa kuvasta tuttuja kasvoja. Lauri näkyy kuvassa oikealla.
Tulospalvelun tulimme kehittäneeksi ihan omin päin. Hämmästyimme itsekin, miten hyväksi se hioutui. Todella koville jouduimme 1966, jolloin yltiöpäiset seuran puuhamiehet olivat hankkineet nuorten SM-kisat. Yhdistettyä kilpailua ei ollut Kaustisella kai koskaan järjestetty. Ennen seuraavan päivän kisaa sain käteeni silloiset lajin säännöt ja yritin siinä, samalla koulun penkinpainajaisiin valmistautuen, ottaa niistä selvää.
Säännöt eivät olleet ihan yksinkertaiset, kun hiihdon pisteet laskettiin aikaerojen mukaan ja mäessä oli kolme hyppyä huonoimman jäädessä pois lopullisista pisteistä. Silti selvisimme kunnialla eikä protesteja esitetty.
Kun tapana oli majoittaa urheilijoita kotiin, meilläkin oli suuri kunnia antaa yösija muun muassa MM-hopeamiehelle Ensio Hyytiälle ja yhdistetyn moninkertaiselle mitalimiehelle Rauno Miettiselle. Voi vain arvata, miten yksikään juttu tai mielipide ei mennyt ohi korvien, kun tällaisten sankarien kanssa pääsi juttuihin.
Markku ja Lauri kävivät myös Lehtimäellä ja jopa Vöyrillä, jossa hypättiin jo huomattavasti pidemmälle. Valmennusta ei Kaustisella ollut saatavilla. Kerran tosin aina innokas Toivosen Tapani hommasi silloisen mäkivalmentajan ja legendaarisen Eino Kirjosen meitä valmentamaan, mutta Milli-Ville, joksi Kirjosta kutsuttiin, tuli syksyllä Kaustiselle. Eipä siinä voinut hypyistä sanoa juuri mitään, videoita kun ei silloin tunnettu.
Itse muistan hyvin osallistuneeni tuomarikurssille. Siksi olin innokkaasti tuomaritornissa antamassa kommentteja kavereille. Jos mielikuvani ovat vähänkään oikeat, KP-V:n paras mäkimies oli Kankaan Timo, joka oppi varsin nopeasti suuntaamaan ponnistuksensa oikealla tavalla eteenpäin. Hän taisi pitää pitkälle 60-luvulle Lauri-veljeni kanssa Kaustisen mäen KP-V:n ennätystä 45 metriä. Kankaan Olli oli tyylikäs hyppääjä, mutta ponnistus ei kantanut useinkaan 40 metriin. Nikulan Matti oli taitava lentäjä, mutta hänen ongelmansa oli heikko pystyssä pysymisen taito. Matti teki valtavan talkootyön mäen eteen. Lukemattomat olivat ne illat, jolloin myöhään illalla valon kajastaessa hyppyrin nokalta katseltiin ikkunasta, että "siellä se Matti taas tamppaa mäkeä..."
Pekka Kivelä
